Ensimmäinen kamera Kodak Instamatic 133

Olin teinityttö, kun sain ensimmäisen kamerani. Se toi itsenäisen olon nuorelle: ajatella, saatoin ottaa kuvia koska tahansa ja mistä vain! Eikä kenellä tahansa ollut siihen aikaan kameraa. Ei siis ihme, että olin aika ylpeä siitä.

Löysin tuon säälittävän kapistuksen kaapin perältä.

Kuten voi nähdä, tässä Kodak Instamatic 133 -kamerassa on kokonaista kaksi säätöä, aurinkoinen sekä pilvinen/salamavalo. Suomen valokuvataiteen museon kamerasivuilta sain selville, että tätä sanotaan näppäilykameraksi. Sitä kutsutaan myös PAK-kameraksi siinä käytetyn filmikasetin mukaan.

Kameran takakannen sisäpuolella lukee: ”Uses Kodak 126 film”. Tuon 126-filmin eli PAK-kasetin kehitti Kodak vuonna 1965. Kasettijärjestelmä kehitettiin, jotta markkinoilla olisi saatavilla helposti kameraan asetettava filmipakkaus ja kuvaaminen lisääntyisi. Filmikasetti oli lähes kamerani levyinen. Kun takakannen avasi, oli helppo asettaa kasetti paikalleen, sillä sitä ei voinut asettaa väärin. Filminsiirto toimi pyörittämällä, ja filmi kiertyi rullalle kasetin leveämpään päähän. Kameralla ei pystynyt ottamaan päällekkäisiä eikä tyhjiäkään ruutuja. Näin oli simppelin kuvaamisen aika tullut ja moinen yksinkertaisuus sopi teinitytölle mainiosti.

Kamerassani on suhteellisen iso etsin, joten sillä oli helppo tähdätä kohteeseen ja saada kuvalle oikea rajaus. Tosin etsin on aika kaukana objektiivista, joten kaikissa kuvissa on rajauksessa jonkinlainen virhe. Muistelen, että kameran mukana olisi tullut 12 kuvan mustavalkoinen filmikasetti. Se on oikeastaan erikoista, sillä PAK-kamerat kehitettiin värivalokuvauksen helpottamiseksi. Myöhemmin taisinkin käyttää vain värifilmejä.

Kameralla sai 9 x 9 -kuvia. Tässä on näytteeksi ihka ensimmäiselle filmille otettu kuva yli 40 vuoden takaa.

Kuvat eivät olleet tasoltaan hääppöisiä, mutta oli silti upeaa saada ikuistettua kaiken minkä halusi.

Yhtäkkiä tuli mieleeni, että olin nähnyt jossain niitä salamavalokuutioita, joita kamerassa käytettiin. Ryhdyin etsimään, ja etsivä löysi.

Paketissa on ollut kolme kuutiota, nyt siellä oli jäljellä kaksi. Tuollaisessa kuutiossa on jokaisella neljällä sivulla yksi lamppu. Kun sen asetti paikalleen, salama välähti sillä lampulla, joka osoitti eteenpäin. Kun filmiä kelasi, kuutio kääntyi. Yhdellä kuutiolla pystyi siis ottamaan neljä salamakuvaa.

Olisipa hauska tietää, kuinka paljon tuollainen salamavalopaketti aikanaan maksoi. Kuvaamiselle tuli hintaa, kun osti filmin, salamavalokuutiot ja kehityksen kaikista kuvista. Nykyisenä digiaikana kuvaamisen hintaa ei tarvitse ajatella, kun kameroissa ei tarvita filmiä eikä erillisiä salamavaloja, ja voi valita juuri ne kuvat mitkä kehittää - jos ylipäätään kehittää jotain.

Siihen aikaan, kun tämä tyttö kameran osti, se oli erillinen laite. Nykynuoren ensimmäinen kamera on useimmiten puhelin, johon on liitetty kamera. Siihen aikaan moista yhdistelmää ei ollut kuin korkeintaan scifi-tarinoissa.

Millaisella kameralla sinä aloitit kuvaamisen?

Kesäkuussa: The Creatures!

Olen viime aikoina tehnyt sukelluksia menneisyyteen. Muutama päivä sitten löysin jotain konkreettista sinne kuuluvaa: päiväkirjan lapsuus- ja nuoruusvuosilta sekä julisteen.

Muistan, että ihan omin käsin irrotin puhelinpylvääseen niitatun julisteen ja vein pois. Se on kulkenut mukanani tänne asti - Creatures ja Kirka!

Oliko tietty puhelinpylväs varattu jollekin tietylle esiintymispaikalle, kun julisteessa on vain päiväys (huom. tämä päivä!) eikä paikkaa ollenkaan?

Kirka istuu tuolissa raitahousuissaan. Hänet tunnistaa heti. Jonkin ajan päästä kuvaa katsottuani tajusin, että hänen vieressään on Remu, jonka kuontalo on kovasti eri näköinen kuin myöhemmin.

Wikipediassa kerrotaan, että Creatures-yhtyeen tunnetuin kokoonpano aloitti vuonna 1966, kun Remu oli soittamassa rumpuja. Kokoonpanot vaihtuivat vuoteen 1968 asti, mutta Remu ja Kirka olivat mukana koko ajan. Kun en tunnista kolmea muuta, en osaa sanoa, miltä vuodelta juliste on. Jos joku tunnistaa heidät, olisin kiitollinen tiedosta. Saisin silloin selville, milloin olen julisteen vohkinut.

Kaunista kesäkuuta kaikille!

Muoti+Kauneus -lehti innosti käsitöihin

1970-luvun loppupuolella aloin tilata Muoti+Kauneus -lehteä ja olen säästellyt niitä kuin kalleimpia aarteita. On vaikea sanoa, miksi ne ovat mielessäni olleet niin arvokkaita, että olen pitänyt niitä tilaa viemässä.

Erottelin 70-luvun lehdet 80-luvun lehdistä ja lähdin niiden mukana nostalgiaretkelle.

Muistoja palautui mieleen ja lopulta tajusin, miksi tilasin sitä monet vuodet. Se oli mainio yhdistelmä käsityöohjeita ja kauneusvinkkejä. Näissä 70-luvun lehdissä painopiste oli käsitöissä: neuleissa, virkkauksissa ja ompeluohjeissa. Ne täyttivät ehkä kaksi kolmasosaa lehdestä. Keskiaukeamalla on kaava-arkki, jotka omissa lehdissäni ovat koskemattomina tallella, sillä en ole koskaan välittänyt ompelemisesta. Kauneussivut ovat yleensä lehden loppupuolella. Monta lehteä selanneena sanoisin, että vaikutti aika yksitoikkoiselta, kun samat meikkausohjeet ja hiusvinkit toistuivat jokaisessa lehdessä. Muistelen, että lopetin lehden tilauksen joskus 80-luvulla siksi, että painopiste siirtyi yhä enemmän kauneuspuolelle.

1970-luvulla minulla alkoi neulomisen kausi osittain näiden lehtien innoittamana, ja nyt oli hauska löytää tuttuja neuleohjeita lehtien sivuilta. Alla olevan kuvan naisen neule on jonkun neulemallikilpailun osallistujan suunnittelema. Siinä on vanhahtavan seinävaatteen ilme ja tuollaisen kudoin itselleni. En muistaakseni käyttänyt sitä koskaan ja se taisi joskus vuosien päästä mennä UFFin laatikkoon.

Sydänneuletakin tein myös, ja suorastaan rakastin sitä! Se oli ruskea ja sydämet olivat keltaisia ja kermanvaaleita. Taisin käyttää neuleen loppuun.

Naisen yllä olevan liivin neuloin tummanharmaalla langalla. Väri ei ollut minulle sopiva, joten annoin neuleen yhdelle sen aikaiselle ystävälleni. Mitähän hänelle kuuluu nykyisin?

Innostuin seuraavan neuleen kuvioneuleesta ja halusin kokeilla, osaisinko tehdä sitä. No osasin! Kauluksesta tein kuitenkin ihan tavallisen, kun en ole koskaan tykännyt pooloista.

Tämä löytyi vielä vaatehuoneen perukoilta. Se on turhan paksu ja on sen vuoksi jäänyt käyttämättä. Ehkä en myöskään pitänyt värien liian suuresta kontrastista.

Kamera ei tosin osannut kuvat värejä oikein... Pusero on tummanruskea, mutta ei näin tumma, ja kypsän viljan keltainen.

1980-luvulla olen palannut selailemaan näitä 70-luvun lehtiä, sillä sieltä löytyi malli, jonka olin tehnyt pojalleni. Se on tuo vasemmanpuoleinen pusero ja pipo. Punaisen värin tilalla oli tosin ruskea. Nuo neuleet taitavat myös olla vielä tallella.

Siihen aikaan neuloin aika paljon, kunnes se jäi ihan totaalisesti. En ole neulonut enää vuosikausiin. Virkkausta sen sijaan harrastan edelleen. Löysin 70-luvun lehdestä jotain tuttua.

Tuollainen verhonpätkä minulla roikkuu edelleen pikkuisella ikkunalla.

Ja sitten - auts! Yhden lehden lopussa mainostettiin seuraavan lehden numeroa ja kas vain - kuvassa on virkattu pöytäliina, jonka tiedän olevan jossain keskeneräisenä. Siellä jossain lienee kyseinen lehtikin.

Miten on, löytyykö sinulta keskeneräisiä käsitöitä? Kuinka pitkän ajan takaa?

Karnevaaleja

Mieleen tuli karnevaalijuhlinta, onhan lauantaina pyhäinpäivä, jonka aattona anglosaksisissa maissa juhlitaan halloweenia. Yhdysvaltoihin juhlaperinne kulkeutui irlantilaisten ja skotlantilaisten mukana, ja se on siellä nykyisin merkittävä kaupallinen juhla. Siellä juhlaa vietetään yleisesti naamiaisten merkeissä.

Olen kerran ollut karnevaaleissa. Se oli 70-luvulla Sveitsissä, jossa olin vierailulla ystäväperheen luona sattumalta juuri karnevaalien aikaan helmikuun lopulla.

Kummissani katselin, miten ihmiset paneutuivat naamiaisasuihin. Monissa perheissä ompelukoneet surisivat kuumina jo viikkoja ennen karnevaaleja ja kaupat olivat pullollaan naamiaisrekvisiittaa. Ystäväperheeni vaati vastusteluistani huolimatta, että minullekin olisi tehtävä naamiaisasu. Päädyin noitalookiin, sillä se oli ainoa asu, joka tuli lapsuuden pääsiäiskokemuksista mieleen.

Pian perhe pöyhi kangasvarastoja ja ryhtyi toimeen. Sain mittatilaustyönä säkkikankaisen hameen, joka oli kantattu puna-valkoruudullisella kankaalla ja koristeltu huopakuvilla sekä vihreän puseron. Aikaisemmista noitakokemuksista poiketen asuun hankittiin myös kamala naamio ja päässäni ei suinkaan ollut suomalaisittain huivia vaan musta hattu. Hame ja naamio ovat vielä tallella, mutta pusero hattu ovat aikojen saatossa kadonneet jonnekin.

En osannut lainkaan aavistaa, mitä tulisin karnevaaleissa näkemään. Varsinaiset karnevaalijuhlat olivat kaupungin seuraintalon tyyppisissä tiloissa, mutta karnevaalit eivät suinkaan rajoittuneet sinne. Koko kaupunki oli yhtä karnevaalia. Joka ikinen kadulla kulkeva ihminen oli näyttävässä ja mielikuvituksellisessa naamiaisasussa, joiden rinnalla oma asuni oli verrattavissa köyhän maalaisserkun resuisiin pukimiin.

Näin aivan eriskummallisia ja uskomattomia ilmestyksiä. Oli taianomaista ja suorastaan selkäpiitä karmivaa, kun kaikilla ihmisillä oli kasvoillaan naamio. Silmät korostuivat pelottavasti jähmettyneen naamion takana. Hiljaisenkin kadunkulman takaa saattoi yhtäkkiä tulla eteen mitä kamalin ilmestys. Etenkin illan tullen koin, että en olisi uskaltanut kulkea yksin kadulla kaikkien naamioitujen ihmisten seassa.

Tänä päivänä olen iloinen, että olen kerran ollut mukana karnevaalihumussa, vaikkakin arkana kuin pieni hiiri. Niitä jännittäviä ja erityislaatuisia kokemuksia on nyt vuosien jälkeen hauska muistella.

Kiiltokuvia ja kiiltokuvakortteja

Osallistuin joskus sydäntalvella Paperisilppurin blogin arvontaan. Liekö johtunut siitä, että toimistokoira toimi onnettarena, voitin lahjakortin korttiostoksiin! Isäni aina sanoi, että kyllä koira koiran tuntee... miten se nyt tulikin mieleeni... :D

Valitsin palkinnoksi ihania Suomenlinnan Lelumuseon / Nalleriinan kortteja (*

Selailin niitä äsken. Kaivoin myös esille vanhoja kiiltokuviani ja vertailin, löytyisikö niistä samanlaisia kuin korteissa. No, ei löytynyt, mikä saattaa johtua siitä, että noissa korteissa olevat muistovärssyt ovat niin vanhoja, että sen ikäisiä kiiltokuvia minulla ei juurikaan ole.


Katselin myös omia muistokirjojani, ja ne kyllä kalpenevat näiden kirjoitusten rinnalla. Tuohon aikaan kaikki kirjoitettiin hienosti oikealla mustekynällä, jonka käyttö vaati pidempää harjoittelua. Minunkin lapsuudessani opeteltiin vielä kirjoittamaan mustekynällä, joka kastetiin mustepulloon, ja käyttämään imupaperia. Siinä ei voinut nopeasti hutaista tekstiä, vaan piti hiljaa ja hartaasti kirjoittaa, ettei tulisi sotkua. Muistokirjoihini on kuitenkin kirjoitettu lyijykynällä tai kuulakärkikynällä. Vain opettaja on kirjoittanut mustekynällä!



Tuota kukkakoria muistuttavia kiiltokuvia löysin kokoelmastani kaksi. Minusta ne voisivat olla samaa sarjaa, sillä ne ovat hyvin samankaltaisia.


Kyyhkynen on myös suosittu kiiltokuvan aihe ja se esiintyy useammassakin kortissa.





Löysin kokoelmastani muun muassa tällaisen kyyhkyskiiltokuvan.



Se on niin kaunis, että sitä katsellessani mietin, pitäisiköhän alkaa kiiltokuviakin vaihtelemaan. Vai tyytyisinkö nyt toistaiseksi vain korttien keräilyyn? Mutta ehkä nyt voisin lisätä aiheisiin kiiltokuvakortit... hmmm?


Joka tapauksessa nämä kiiltokuvakortit ovat kerrassaan ihastuttavia. Vielä kerran kiitos, Pauliina!



*) Nalleriina on Petra Tandefeltin rekisteröimä tavaramerkki. Myös Nalleriinan korttikuvien käyttö ja julkaiseminen muilla www-sivustoilla on sallittua vain henkilökohtaisessa ja ei-kaupallisessa käyttötarkoituksessa, kun kuvien lähde mainitaan.

Rudolf Koivun kuvituksia

Mukanani on halki aikojen kulkenut kolme ensimmäistä saamaani kirjaa: Oiva Paloheimon ’Tirlittan’, Marjatta Kurenniemen ’Oli ennen Onnimanni’ ja Nelma Sibeliuksen ’Satu harppumestarin viulusta’.

Kirjoissa on piirroskuvitus, mikä on houkutellut pieniä lukijoita värittämään kuvia ja kirjat ovat kovassa käytössä muutenkin kovin kuluneita. Minun jälkeeni on tyttäreni ahminut niitä; Onnimanni ja Tirlittan tuli kuulemma ahmittua moneenkin kertaan.

Ehkä ensimmäinen ikioma kirjani oli tämä Sibeliuksen satu.



Kannen kuva ja kirjan kaikki piirrokset ovat Rudolf Koivun. Ne eivät olleet varsinaisesti värikuvia, mutta niissä oli kuitenkin hentoinen kellertävä väripinta. Niinpä ne eivät innostaneet pieniä lukijoita samalla tavalla värittämään niitä, joten ne ovat säilyneet aika hyvin.



Rudolf Koivu oli taidemaalari, piirtäjä ja kuvittaja. Hänet tunnetaan hyvin myös postikorteistaan. Hän piirsi noin puolitoistasataa korttioriginaalia, ja myöhemmin kortteja on tehty myös satukuvista.

Löysin kätköistäni viisi Rudolf Koivun korttia. Ensimmäiset kaksi ovat selvästi jostain sadusta ja ne ovat suorastaan taianomaisia.





Seuraavat kortit ovatkin sitten perinteisemmät.





Tuota viimeistä korttia katsellessani mietin, onko Koivun kuvia myös kiiltokuvina. Jotenkin kuva vaikuttaa niin tutulta.

Sävel-kuvan kortit

Palaan korttikeskusteluun sen verran, että laitan tänne näytille neljä korttia, joita itse pidän arvokkaina, vaikka niillä ei erityisempää raha-arvoa olisikaan.

Kortit ovat Sävel-kuvan kortteja. Yksi korteista on Kansanlaulusarjaa ja kolme korttia on Joulusarjaa. Arvokkaaksi nämä tekee se, että olen jo lapsena ottanut ne talteen kotoa vanhempien piironginlaatikosta. Olin niin kovin ihastunut lauluihin ja keräilin laulujen sanoja. Bonuksena korteissa on vielä nuotitkin!


En tiedä, miksi niitä ei ole koskaan lähetetty eteenpäin, mutta se on minun onneni. Olisi tosi ihanaa, jos joskus löytäisin näitä lisää. Varsinkin vanhat kansanlaulut olisivat mieleeni.

Tuonne taakse metsämaan
sydämeni halaa,
siell' on mieli ainiaan,
sinne toivon salaa;
siellä metsämökissä
on kaunis kultaseni.

Näistä löytyy vaihtareita: Tonttujen joulu ja Joulupuu on rakennettu olisivat vaihdettavissa toisiin Sävel-kuviin.

---

Olen vähän jäsennellyt ajatuksiani siitä mitä toivon puutarhakorteilta. Eli siis aloittelen keräämään sellaisia kortteja, joissa on kuva jonkun taiteilijan tekemästä maalauksesta. Taiteilijan kansallisuudella ei ole väliä. Kuvassa voi olla esimerkiksi talo, huvimaja, aitaa, porttia, pihapiiriä, penkkejä, puutarhatyökaluja, kasvimaata, hedelmäpuita, kukkapenkkejä – niin ja tietysti ihmisiä. Myös puistoaiheiset taidekortit käyvät. Mutta todellakin maalaustaiteen pohjalta, ei esimerkiksi puutarha-aiheisia valokuvia. Olen jo muutamia kortteja löytänyt ja huomaan, miten nälkä kasvaa syödessä. Kyllä keräily on kivaa!

Purkkakuvia - The Monkees

Nuorena talteen pistämieni purkkakuvien joukosta löytyi pino The Monkees -kuvia.


The Monkees oli 60-luvun viihdeteollisuuden tähdenlento, pop/rock –yhtye joka perustettiin USA:ssa samannimistä tv-sarjaa varten. Sarja kertoi fiktionalisesta yhtyeestä esikuvanaan The Beatles. Ensimmäinen jakso esitettiin syyskuussa 1966.

Kuinka ollakaan sarjasta tuli nopeasti supersuosittu ja se levisi ympäri maailmaa. Suosion sytytti bändiä näyttelevä kvartetti Davy Jones, Peter Tork, Michael Nesmith ja Micky Dolenz, ja pian taru ja totuus menivät sekaisin.

Ohjelmassa soittavat näyttelijät esittivät sitä osaa, minkä saivat. Davy Jones esitti solistia, joka soitteli marakasseja, Peter Tork soitti bassoa ja kosketinsoittimia, Michael Nesmith kitaraa. Koska rumpuihin ei keksitty ketään, rumpaliksi tuli Micky Dolenz, vaikka hän osasi soittaa vain kitaraa.

Jos fiktiobändi olisi muodostettu osaamisen pohjalta, Tork olisi ollut kitaristi, Nesmith basisti, Jones rumpali ja Dolenz olisi ollut etualalla solistina. Monkees-saundin takana oli nimittäin Micky Dolenz. Vaikka Nesmith ja Tork esittivät välillä laulavansa, todellisuudessa laulaja oli Dolenz.



Sarjasta tuli niin suosittu, että fiktioyhtyeen oli lähdettävä kiertueelle todellisena bändinä. Debyytti oli joulukuussa 1966 Hawaijilla. Livebändi otettiin hyvin vastaan siellä ja myöhemmin minne se vain menikin. Sen sijaan sarjan tuottajien kanssa sillä oli uskomattoman kovia yhteenottoja muun muassa siksi, että tuottajat eivät antaneet bändin soittaa levytyksissä omia instrumenttejaan. Äärimmäisessä tapauksessa tuottaja levytti biisit laulua vaille valmiiksi ja bändi kutsuttiin vain laulamaan nauhalle osuutensa.


Bändin ollessa kiertueella vuonna 1967 toinen albumi julkaistiin heidän tietämättään. Ristiriidan syvyyttä kuvaa se, että he eivät saaneet edes kopiota levystä, vaan se oli ostettava kaupasta.

Pian julkisuudessa (lähinnä musiikkilehdissä) nousi haloo siitä, että yhtye ei soittanut aina omia instrumenttejaan levyillä, vaikka kiertueilla soittikin. Tiettyjen piirien vastustus kohosi huippuunsa marraskuussa 1967. Siitä huolimatta monet muusikot, esimerkiksi John Lennon, pitivät bändin jäseniä taitavina muusikoina.

Minunkin säännöllisesti seuraamani televisiosarjan tekeminen lopetettiin helmikuussa 1968. Purkkakuvia oli kertynyt jo aika kasa, mutta yhtäkkiä kaikki vain loppui. Muistan, että puhuttiin, miten se ei ollutkaan mikään oikea bändi, vaan huijausta kaikki. Olin ihmeissäni ja pettynyt. Mitä siitä, vaikka se ei olisikaan ollut oikea bändi? Olivathan he kuitenkin niin ihania!

Varsinkin Davy ja Mike!

Kuvamuisto lapsuuden maisemasta

Kun olin pieni, ei perheessämme ollut kameraa. Siksi niiltä ajoilta ei ole paljon valokuviakaan olemassa. Kun teini-ikäisenä menin töihin, oli kamera hankintalistallani ensimmäisten joukossa, ja sen sitten muutaman kuukauden työssäolon jälkeen ostin.

Kameraani ei tarvinnut pujotella filmiä, vaan filmi oli kasetilla, ja sen asettaminen onnistui tumpeloimmaltakin. Kameran mukana tuli musta-valkofilmi, mutta sen jälkeen hankin aina värifilmin. Kuvat olivat neliönmuotoisia, kokoa 9x9. Niiden laatu ei häikäissyt, vaan oli useimmiten surkea - jopa kokemattoman teinitytönkin mittapuun mukaan. Silti oli hienoa, kun oli kamera, jolla sai ikuistettua jotain mieltä ilahduttavaa talteen.

Kuvien dokumentointi on ollut heikoin lenkkini. Minulla on ystävä, joka nauttii kuvien asettelemisesta albumiin. Hän leikkaa, liimaa ja tekstittää kuvat hauskoiksi ja persoonallisiksi kirjoiksi, joiden parissa hän iloitsee myöhemmin. Minulta tuo taito puuttuu. Iso osa vanhoista kuvistani on laatikossa irrallaan. Uudemmat kuvat ovat niissä kuvapusseissa, missä ne ovat aikanaan tulleet kehityksestä. On minulla muutama albumikin, mutta ehkä 15 vuoteen en ole kiinnittänyt kuviani minnekään. Näin digiaikana voi ehkä arvata, miten on käynyt: en kehitä kuvia lainkaan.

Nyt on mieltäni alkanut askarruttaa, että lapsuudestani on kovin vähän kuvia. Näin vanhemmiten ovat lapsuuden maisemat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Se johtuu osittain siitä, että ne maisemat ja leikkipaikat, jotka lapsuudessa tunsin kuin omat taskuni, on lähes täysin tuhottu. Nyt siellä hävitetään loputkin maisemasta. Päivittäin kuulee radiosta varoituksia räjäytyksistä, joita tehdään Kehä I:n muutosten vuoksi. Lapsuuteni maisemien pihat ja pienet soratiet jäävät massiivisten asfalttiliittymien alle. Vain talo on jäänyt jäljelle.

Isälläni oli kerran vuonna 1966 lainassa kamera, joka kehitti kuvat saman tien. Hän oli hyvin lapsirakas, joten ei ihme, että hän nappasi kuvan myös silloisen pihapiirin lapsista. Monella on kaulassa sen ajan tavan mukaan kanttinauhassa roikkuva avain.



Vasemmalla näkyy tie, jossa on liikennettä. Kuvaushetkellä henkilöauto ja pakettiauto kohtaavat toisensa ja risteyksessä pilkahtaa myös kuorma-auto, joka on kääntymässä vasemmalle. Tuo tie on nykyinen Kehä I.

Kuvasta, joka valmistui heti kuvaamisen jälkeen, ei jäänyt negatiivia, joten se on ainoa laatuaan. Nykyaikaisilla laitteilla sain uniikin kuvan käden käänteessä digitaaliseen muotoon, jota on helppo monistaa. Kyllä tekniikka on ihmeellistä!

Jos tunnistat kuvasta itsesi tai jonkun lapsista, ja haluaisit kopioida kuvan itsellesi, se on mahdollista. Siinä tapauksessa jätä ilmoitus kuvan kopioimisesta tähän blogiin tai meiliini: teehamsteri at gmail piste com. Voit pyytää minulta kuvan myös suurempana.

Onnelliset keräilijät

Aikaisemmin kerroin, että olen keräillyt vihreää lasia ja siitä tuli mieleeni syventyä aiheeseen keräily. Googletin ’keräilyharrastus’ ja sain saaliiksi vaikka mitä. Aivan aluksi kiinnostuin lauseesta: ”Toiset keräilee postimerkkejä, vanhoja rahoja tai tulitikkuaskeja. Minä keräilen punasipulin kuoria.” Se houkutteli tutustumaan lisää tämän lajin keräilyyn ja löytyikin satu.p:n blogi, jonka lukeminen ilahdutti monella tapaa.

Punasipulin kuorien keräily ei sitten kuitenkaan ollut aivan sitä mitä haeskelin, vaikka nuo perinteiset keräiltävät olikin siinä mainittu.

Katselin muitakin linkkejä ja osuin pienoismallit.netin sivuille. Sivustolle näyttäisi rekisteröityneen aihetta harrastavia miehiä. Ei ole yllättävää, että samat miehet harrastavat myös keräilyä. Se kävi ilmi yhdestä keskusteluketjusta. Muun muassa musiikki, elokuvat, olutuopit ja –lasit, varoituskyltit, kartat sekä talvi/jatkosodan aikaiset tavarat olivat keräilyn kohteina.

Monet olivat keräilleet myös perhosia ja siitä kehkeytyi viestiketjussa laajempi puheenaihe. Eräs totesi keräilevänsä niitä nykyisin vain digikameralla ja piti sitä paljon haastavampana kuin haavimista ja myrkkypulloon laittoa. Ilahduin kommentista, sillä minusta (johtuuko sukupuolestani?) on aina tuntunut karmealta, että perhoset napataan, tapetaan ja pistetään neulalla kiinni jonnekin.

Ovatko keräilyn kohteet sitten sukupuolisidonnaisia? En malta olla lainaamatta viestiketjusta yhtä kommenttia, jossa viitataan tähän. ”Naisilla muuten tosiaankin on OMITUISIA harrastuksia, päinvastoin kuin meillä miehillä. Tästä hyvänä esimerkkinä muuan sukulaisnainen, joka kerää palapelejä. Hän siis ei niitä kokoa, vaan hänellä on kaappi pullollaan avaamattomia palapelipaketteja. Outo daami siis kaikenkaikkiaan. Hänen miehensä sen sijaan on huomattavasti normaalimman oloinen, hänen harrastuksensa nimittäin on kirveitten keräily. Miehellä on kokoelmassaan parisataa erilaista kirvestä – kokoelman kruununjalokivenä on kaksiteräinen tappara.”

Näppituntumalta arvioisin, että jotkut nippelit ja nappelit kiinnostavat keräilijöitä sukupuolesta riippumatta, mutta jotkut ovat selkeästi enemmän jommankumman sukupuolen juttuja.

Sukellettuani aiheeseen netissä muistin yhtäkkiä, että minullahan on hyllyssäni keräilyä käsittelevä kirja, Kari Rahialan Onnellinen keräilijä. Etsin sen esille ja vetäydyin sohvalle lueskelemaan.




Kirjasta käy mielestäni hyvin ilmi keräilyn sisin olemus. Se on tyydytyksen saamista hyödyttömien tavaroiden talteenpanemisesta, järjestämisestä ja uuden tiedon hankkimisesta sillä tavoin. Lisäksi itse kohteen yksittäisellä arvolla ei ole olennaista merkitystä, mutta silti jollakin hyödyttömällä esineellä voi olla keräilijälle merkittävä arvo. Sanotaanhan usein, että toisen romu on toisen aarre.

Oleellista keräilyssä on se vimma, jolla siihen paneudutaan. Se vaatii perehtymistä ja syventymistä aiheeseen, sillä Rahialan mielestä ennen kuin voi itse nauttia kokoelmastaan, aiheesta on oltava tietoa. Keräilijät kokoavat tiedonmurusia kirjastoista, arkistoista, museoista ja toisilta keräilijöiltä. Tähän sanoisin, että itse kyllä jotenkin nautin omista epämääräisistä keräilyistäni, vaikka syvällisempää tietoa puuttuukin.

Uskon, että keräilyharrastus vaatii jotain tiettyä ominaisuutta ihmisen persoonassa. Harakan (joka himoitsee välkehtiviä esineitä) tai hamsterin (joka hamstraa) luonnetta ja ainakin hiukan järjestelmällistä toimintatyyliä, ehkä. Tämä kiiltokuvakuva kertokoot omasta keräilijäluonteestani.

Ylinnä on äidiltä saatu vihko, jonne hän kehotti liimaamaan kiiltokuvat. Niin tein, kunnes kohta tajusin, että eihän niistä sillä tavalla ole mitään iloa. Kuvia pitää saada vaihtaa, mutta miten vaihdat, jos ne on liimattu kiinni? Voit yrittää irrottaa niitä, mutta takaa näkyy, että niissä on ollut liimaa! Itse en kuuna kullanvalkeana olisi huolinut sellaista kiiltokuvaa vaihtariksi. Eli ehtaa sen piti olla, joten liimaaminen loppui siihen.

Kiiltokuvarasiasta löytyi kirjanpito, jossa on täsmällinen tieto kiiltokuvien lukumäärästä, 325 kappaletta. Jopa kahden kiiltokuvan lisäys oli merkitty listaan. Ah, sitä nautintoa, kun kokoelma oli karttunut!



Rahialan kirjassa esitellään monia keräilykohteita, eikä omat kohteeni päässeet yllättämään. Tässä kaksi:

Kirjassa saippuoita



Omat saippuani, jotka sisustavat vessaa.


Kirjassa lasinaluset.


Omat lasinaluseni (täällä voisi olla myös vaihtareita, jos jotakuta kiinnostaa!). Päällimmäisenä on kokoelmani siemen, jossa yläpuolella lukee ”Porvoon panimo 1872” ja alapuolella ”hansa olutta öl beer”.


Seuraava ”Ei oo Lahden voittanutta” -alusta oli myös ensimmäisten joukossa. Sen takana on ohjeita oluen nauttimiseksi ja lasin puhdistamiseksi sekä huomautus: ”Muista, että Lahden olutlaadut ovat parhaiden ulkolaisten veroisia.” Nämä vanhat tekstit ovat jotenkin niin liikuttavia!


Mitä kaikkea sitä voikaan keräillä? Kirjassa esitellään monia aiheita, vanhoista radioluvista ja sikarilaatikosta kampoihin. Keräilyssä vain taivas ja ideoiden puute on rajana. Yhtä kirjassa ei silti ollut.


Kun etsiskelin kiiltokuviani, löysin julisteen, jossa lukee: ”Paulig 120 vuotta. Hyvää kahvia jo vuodesta 1876”. Siinä on kuvattuna ilmeisesti aikoinaan kahvipaketeissa olleet autokortit. Jollain löytyy varmaan kotoaan koko tuo kokoelma, 59 korttia. Ne ovat kerrassaan ihastuttavat!

Keräilyharrastus on hauskaa ja usein jopa halpaa! Se voi olla tavoitteellista mutta huoletonta, määrätietoista mutta leikinomaista, yksinäistä mutta sosiaalista. Varmaan se voi olla muutakin. Oleellista mielestäni on se ilo, minkä se tuottaa!

Ilahtuisin kovasti, jos tämän lukijat laittaisivat kommentteihin omat keräilykohteensa!

Kirjojen ystävä

Perjantaina on Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä.

Olen pienestä pitäen ollut kirjojen ystävä. Kotoani en lukemisen mallia saanut, mutta minulla oli onni asua vain parinsadan metrin päässä kirjastosta. Poikkesin sinne lapsena tämän tästä.

Jouduin uuden tilanteen eteen, kun olin lukenut kirjaston kaikki lasten ja nuorten kirjat. Sen jälkeen siirryin varovasti aikuisten osastolle, joka tuntui valtavalta. Muistan, miten olin hämmentynyt, kun kuljin hyllyjen editse ja lueskelin kirjojen selkämyksistä nimiä. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta, mistä lukeminen kannattaisi aloittaa.

Kun ensimmäinen tuttu nimi sattui kohdalle, tartuin siihen: Markku Veijalainen. Hän oli 60-luvulla Suomen ensimmäisiä pop-musiikin toimittajia, joten teininä tietysti tunnistin kirjoittajan. Teoksen nimi ei ole kuitenkaan jäänyt mieleeni, mikä ehkä johtuu siitä, että en tykännyt siitä. Ensimmäinen käyntini aikuistenosastolla olikin sen vuoksi pieni pettymys.

Sen jälkeen kirjastossa käyntieni määrä väheni, ja elämässäni alkoi uusi vaihe: liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon nuorena neitosena, kirjakerhon alkuaikoina. Sitä kautta sain kerättyä pienen oman kirjakokoelman ja aloin vähitellen pitää kirjoja aarteina.

Vuosien varrella aloin ostaa kirjoja myös kaupoista ja joskus monen vuoden jäsenyyden jälkeen jätin kirjakerhon. Tunnen kuitenkin edelleen kiitollisuutta kirjakerholle siitä, että sitä kautta pääsin niin vaivattomasti käsiksi mestarillisiin teoksiin - posti kun toi kirjan kotiin asti.

Kun lapset olivat pieniä, aloin uudelleen käyttää kirjaston palveluja ja vein heidät sinne. Nykyisin ostan paljon kirjoja myös kirppiksiltä, sillä kirja ei mielestäni menetä arvoaan siinä, että joku muukin on lukenut sen. Siitä kuitenkin olen tarkka, että kirjan on oltava hyvässä kunnossa.

Nyt minulla on satoja kirjoja useassa kirjahyllyssä. Se on minulle paljon, vaikka monelle muulle kirjankuluttajalle vähän. Tilani ovat kuitenkin rajalliset ja koska kirjoja alkaa olla pinossa myös pöydillä ja nurkissa, yritän pikkuhiljaa vähentää niitä. Tänä vuonna olen vienyt kaksi kassillista kierrätyskeskukseen ja alkuvuonna möin myös kirppiksellä niitä pari kassillista.

On ollut mukava huomata, että myös täällä nettikirppiksellä ovat kirjat käyneet kaupaksi. Niinpä laittelen niitä myyntiin lisää. Kannattaa myös kysyä, jos olet etsiskelemässä jotain tiettyä kirjaa!

Tervetuloa ostoksille!