Onnelliset keräilijät

Aikaisemmin kerroin, että olen keräillyt vihreää lasia ja siitä tuli mieleeni syventyä aiheeseen keräily. Googletin ’keräilyharrastus’ ja sain saaliiksi vaikka mitä. Aivan aluksi kiinnostuin lauseesta: ”Toiset keräilee postimerkkejä, vanhoja rahoja tai tulitikkuaskeja. Minä keräilen punasipulin kuoria.” Se houkutteli tutustumaan lisää tämän lajin keräilyyn ja löytyikin satu.p:n blogi, jonka lukeminen ilahdutti monella tapaa.

Punasipulin kuorien keräily ei sitten kuitenkaan ollut aivan sitä mitä haeskelin, vaikka nuo perinteiset keräiltävät olikin siinä mainittu.

Katselin muitakin linkkejä ja osuin pienoismallit.netin sivuille. Sivustolle näyttäisi rekisteröityneen aihetta harrastavia miehiä. Ei ole yllättävää, että samat miehet harrastavat myös keräilyä. Se kävi ilmi yhdestä keskusteluketjusta. Muun muassa musiikki, elokuvat, olutuopit ja –lasit, varoituskyltit, kartat sekä talvi/jatkosodan aikaiset tavarat olivat keräilyn kohteina.

Monet olivat keräilleet myös perhosia ja siitä kehkeytyi viestiketjussa laajempi puheenaihe. Eräs totesi keräilevänsä niitä nykyisin vain digikameralla ja piti sitä paljon haastavampana kuin haavimista ja myrkkypulloon laittoa. Ilahduin kommentista, sillä minusta (johtuuko sukupuolestani?) on aina tuntunut karmealta, että perhoset napataan, tapetaan ja pistetään neulalla kiinni jonnekin.

Ovatko keräilyn kohteet sitten sukupuolisidonnaisia? En malta olla lainaamatta viestiketjusta yhtä kommenttia, jossa viitataan tähän. ”Naisilla muuten tosiaankin on OMITUISIA harrastuksia, päinvastoin kuin meillä miehillä. Tästä hyvänä esimerkkinä muuan sukulaisnainen, joka kerää palapelejä. Hän siis ei niitä kokoa, vaan hänellä on kaappi pullollaan avaamattomia palapelipaketteja. Outo daami siis kaikenkaikkiaan. Hänen miehensä sen sijaan on huomattavasti normaalimman oloinen, hänen harrastuksensa nimittäin on kirveitten keräily. Miehellä on kokoelmassaan parisataa erilaista kirvestä – kokoelman kruununjalokivenä on kaksiteräinen tappara.”

Näppituntumalta arvioisin, että jotkut nippelit ja nappelit kiinnostavat keräilijöitä sukupuolesta riippumatta, mutta jotkut ovat selkeästi enemmän jommankumman sukupuolen juttuja.

Sukellettuani aiheeseen netissä muistin yhtäkkiä, että minullahan on hyllyssäni keräilyä käsittelevä kirja, Kari Rahialan Onnellinen keräilijä. Etsin sen esille ja vetäydyin sohvalle lueskelemaan.




Kirjasta käy mielestäni hyvin ilmi keräilyn sisin olemus. Se on tyydytyksen saamista hyödyttömien tavaroiden talteenpanemisesta, järjestämisestä ja uuden tiedon hankkimisesta sillä tavoin. Lisäksi itse kohteen yksittäisellä arvolla ei ole olennaista merkitystä, mutta silti jollakin hyödyttömällä esineellä voi olla keräilijälle merkittävä arvo. Sanotaanhan usein, että toisen romu on toisen aarre.

Oleellista keräilyssä on se vimma, jolla siihen paneudutaan. Se vaatii perehtymistä ja syventymistä aiheeseen, sillä Rahialan mielestä ennen kuin voi itse nauttia kokoelmastaan, aiheesta on oltava tietoa. Keräilijät kokoavat tiedonmurusia kirjastoista, arkistoista, museoista ja toisilta keräilijöiltä. Tähän sanoisin, että itse kyllä jotenkin nautin omista epämääräisistä keräilyistäni, vaikka syvällisempää tietoa puuttuukin.

Uskon, että keräilyharrastus vaatii jotain tiettyä ominaisuutta ihmisen persoonassa. Harakan (joka himoitsee välkehtiviä esineitä) tai hamsterin (joka hamstraa) luonnetta ja ainakin hiukan järjestelmällistä toimintatyyliä, ehkä. Tämä kiiltokuvakuva kertokoot omasta keräilijäluonteestani.

Ylinnä on äidiltä saatu vihko, jonne hän kehotti liimaamaan kiiltokuvat. Niin tein, kunnes kohta tajusin, että eihän niistä sillä tavalla ole mitään iloa. Kuvia pitää saada vaihtaa, mutta miten vaihdat, jos ne on liimattu kiinni? Voit yrittää irrottaa niitä, mutta takaa näkyy, että niissä on ollut liimaa! Itse en kuuna kullanvalkeana olisi huolinut sellaista kiiltokuvaa vaihtariksi. Eli ehtaa sen piti olla, joten liimaaminen loppui siihen.

Kiiltokuvarasiasta löytyi kirjanpito, jossa on täsmällinen tieto kiiltokuvien lukumäärästä, 325 kappaletta. Jopa kahden kiiltokuvan lisäys oli merkitty listaan. Ah, sitä nautintoa, kun kokoelma oli karttunut!



Rahialan kirjassa esitellään monia keräilykohteita, eikä omat kohteeni päässeet yllättämään. Tässä kaksi:

Kirjassa saippuoita



Omat saippuani, jotka sisustavat vessaa.


Kirjassa lasinaluset.


Omat lasinaluseni (täällä voisi olla myös vaihtareita, jos jotakuta kiinnostaa!). Päällimmäisenä on kokoelmani siemen, jossa yläpuolella lukee ”Porvoon panimo 1872” ja alapuolella ”hansa olutta öl beer”.


Seuraava ”Ei oo Lahden voittanutta” -alusta oli myös ensimmäisten joukossa. Sen takana on ohjeita oluen nauttimiseksi ja lasin puhdistamiseksi sekä huomautus: ”Muista, että Lahden olutlaadut ovat parhaiden ulkolaisten veroisia.” Nämä vanhat tekstit ovat jotenkin niin liikuttavia!


Mitä kaikkea sitä voikaan keräillä? Kirjassa esitellään monia aiheita, vanhoista radioluvista ja sikarilaatikosta kampoihin. Keräilyssä vain taivas ja ideoiden puute on rajana. Yhtä kirjassa ei silti ollut.


Kun etsiskelin kiiltokuviani, löysin julisteen, jossa lukee: ”Paulig 120 vuotta. Hyvää kahvia jo vuodesta 1876”. Siinä on kuvattuna ilmeisesti aikoinaan kahvipaketeissa olleet autokortit. Jollain löytyy varmaan kotoaan koko tuo kokoelma, 59 korttia. Ne ovat kerrassaan ihastuttavat!

Keräilyharrastus on hauskaa ja usein jopa halpaa! Se voi olla tavoitteellista mutta huoletonta, määrätietoista mutta leikinomaista, yksinäistä mutta sosiaalista. Varmaan se voi olla muutakin. Oleellista mielestäni on se ilo, minkä se tuottaa!

Ilahtuisin kovasti, jos tämän lukijat laittaisivat kommentteihin omat keräilykohteensa!