Signe Brander tänään

Tänään on Signe Branderin syntymäpäivä, hän oli syntynyt vuonna 1869. Onko hän Suomen varhaisista naisvalokuvaajista kuuluisin? Tällaiselle tavalliselle kuvien ihailijalle, kuten minä, ei tule mieleen muita naisnimiä, vaikka naiskuvaajia olikin aikanaan useampia.

Taiteellisesti lahjakkaalla Signe Branderilla oli piirustuksenopettajan tutkinto ja hän harrasti maalaamista. Oman alansa hän löysi kuitenkin valokuvauksesta. Hän työskenteli aluksi ateljeekuvaajana, ensin Savonlinnassa ja myöhemmin Helsingissä, jossa hänellä oli oma ateljee, Helikon. Ateljeetyöskentely ja visiittikorttikuvat eivät kuitenkaan tyydyttäneet Signe Branderia, joka piti itseään kulttuurihistoriallisena valokuvaajana, jonka alaa oli maisema- ja miljöökuvaus. Lähde: Biografiakeskus

1900-luvun alussa Helsinki kasvoi ja muuttui nopeaa tahtia. Kun Helsingin Muinaismuistolautakunta vuonna 1906 havahtui, että vanha Helsinki oli katoamassa uuden tieltä, päätettiin Signe Brander palkata kuvaamaan muuttuvaa kaupunkia.

Kaikki Signe Branderin Helsinki-kuvat vuosilta 1907-1913 on katsottavissa netissä Kansallisen digitaalisen kirjaston Finna-asiakasliittymän kautta.

Selasin Signen Helsinki-kuvia Finnassa ja tuli tunne, että hänellä on ehkä joskus ollut kiire kuvaamaan eri puolille kaupunkia. Joissakin kuvissa nimittäin näkyy, että taloa puretaan tai että talo on tyhjennetty purkamista varten, esimerkiksi tämä Aleksanterinkatu 11 vuonna 1907. Ehkä Signe on rientänyt paikalle viime tipassa. Taustalla Aleksi 13.

Ehkä yksi syy, miksi hänen nimensä ja kuvansa ovat minulle tuttuja, on se, että oli jokin vuosi sitten katsomassa hänen kuvistaan koottua näyttelyä Helsingin Hakasalmen huvilassa. Ostin silloin muutaman postikortin itselleni muistoksi.

Yllä on aurinkoista Mikonkatua Rautatientorin laidalta ja naisilla näkyy olevan suojanaan parasollit. Alla näkyy Aleksanterinkadun liikennettä.

Helsinki-projektin jälkeen Signe Brander jatkoi kuvaamista muun muassa 20 vuotta kestäneessä hankkeessa, jossa hän kuvasi Suomen kartanoita. Niitä kertyi yli 2 000. Niissäkin olisi varmasti paljon kiinnostavaa katseltavaa.

Jos voisin, onnittelisin Signeä!

Korttien Talossa ja Hämeen linnassa

Lähdimme pari viikkoa sitten ystäväni kanssa retkelle Hämeenlinnaan. Aivan aluksi poikkesimme kaupungin Info-pisteelle ja poimin sieltä mukaani Korttien talon mainoskortin.

Koska ystäväni kahvihammasta kolotti ja minun teki mieleni nähdä Korttien talo kortteineen, päätimme suunnistaa sinne, eli Wetterhoffin talolle. 

 

Café Hoffi on sympaattinen pieni kahvila, jonka seiniä kiertää korttitelineet. Tietysti ostin muutaman kortin, joista yhden - Inge Löökin mummokortin - annoin ystävälleni syntymäpäivätervehdykseksi. Hän puolestaan antoi minulle vastaavasti Heli Laaksosen runokortin. "Juhlistimme" näet tällä retkellä syntymäpäiviämme :)

Muun muassa nämä Rudolf Koivun kortit ostin sieltä.

Retkemme jatkui Hämeen linnaan, jossa en ole käynyt aikaisemmin. Keskiaikaiseen linnaan tutustuminen oli kiinnostavaa sinällään, mutta lisäksi siellä oli kiehtovia näyttelyitä.

 

Nappasin kuvan linnaan mennessämme ja toisen "Kuvat linnassa" -valokuvanäyttelystä. Yli sata vuotta vanhoihin tunnelmiin pääsi Hämeenlinnan historiallisen museon kokoelmista lainattujen nostalgisten kuvien kautta. 

Kuvassa on varmaankin sisarukset, joilla on hienot mekot ja takit yllään.

Linnassa oli toinenkin kiinnostava näyttely: Keräilijät - kohti toisia maailmoja, joka on jo päättynyt. Näyttelyyn oli koottu hämäläisten keräilijöiden kokoelmia. Kokoelmilla haluttiin todennäköisesti kertoa, miten monipuolista keräily voi olla. Keräillä voi oikeastaan kaikkea, mitä mieleen juolahtaa. Museoviraston sivulla todetaan: "Keräilyn kohteet ovat monipuolisia ja mielikuvituksellisia, ja varsinaisen aiheensa lisäksi ne kertovat myös keräilijöistä, Hämeestä ja hämäläisyydestä."

Jotkut kokoelmat olivat vanhoja ja niillä on historiallista arvoa. Esimerkiksi joku oli aikanaan kerännyt ihmisten puumerkkejä vihkoon. Tänä päivänä moinen keräilykohde kuulostaa varsin oudolta, mutta valaisee entisaikaa ja herättää ajatuksia.

Puhelinkokoelman edessä viihdyin pitkään katselemassa kaunista muotoilua.

Mietin myös, olisiko joku jo alkanut keräilemään kännyköitä. Monet mallit kun ovat jo mennyttä aikaa ja historiaa.

Visiittikortteja Turusta

Sain käsiini kasan vanhoja visiittikortteja. Ne ovat vähän pelikortteja suurempia, paksuja valokuvia. Kuvalliset visiittikortit keksittiin 1800-luvun puolivälissä. Suomessa niitä oli käytössä 1860-luvulta 1920-luvulle asti. Kuvallisia kortteja jaettiin yleensä siinä seurapiirissä, jossa muutenkin vietettiin aikaa. Tällainen henkilökohtainen vierailutervehdys jätettiin kyläilypaikkaan käyntikortin tapaan. Tavallisesta käyntikortista visiittikortti poikkeaa siinä, että kortissa ei ole henkilön nimeä, vain hänen kuvansa. Niinpä on ymmärrettävää, että kortti annettiin vain tutussa seurapiirissä.

Kortit ovat kooltaan suunnilleen 6,2 x 10,3 cm. Sen alaosassa on kuvaajan tai kuva-ateljeen nimi. Kortit ovat tukevaa kartonkia, jolle kuva on liimattu.

Seuraavat kuvat ovat turkulaisen Aune’s Fotografi Atelier –nimisen kuvaamon (toimi 1870-luvulta alkaen) otoksia. Kuvaamo oli pääosin norjalaissyntyisen Ole Jonsen Aunen hoidossa ja siitä tuli nopeasti turkulaisten suosituin valokuvaamo. O. J. Aune kuvasi Turussa vuodesta 1862 vuoteen 1891.

En valinnut näitä valokuvia tähän siksi, että hahmot olisivat jotenkin erityisiä, vaan kuvien taustojen vuoksi. Aunen visiittikorttikuvien pohjien taustat ovat vaihtelevia ja onkin arvioitu (täällä), että ne olisivat dekoratiivisimmat koko Suomessa. Minun silmiäni ne viehättävät tavattomasti.

Från Aune’s Fotografi-Atelier
27, Slottsgatan 27 ÅBO
Plåten förvaras för efterbeställning
Kopiering och Förstoring af alla slags gamla
Porträtter & Taflor m.m. 

uten afseende på väderleken. 

Yhdessä kortissa taustateksti on erilainen: O. J. Aune’s Atelier.

Tummaan korttiin on painettu kamera ja taiteilijan väripaletti. Mietin, mitä tuollainen pari voisi symboloida. Taidevalokuvaamoa?

Aune vuokrasi ateljeensa Carl Edward Axelssonille vuonna 1891. Nipussa on yksi Aunen valokuvaamon kuva, jossa mainitaan: Fotograf Innehafvare Edw. Axelsson, eli kuva lienee otettu 1890 jälkeen. Kuvan tausta on tyhjä.

Kuinkahan moni on surkutellut sitä, että näissä yli 100 vuotta vanhoissa kuvissa ei ole mainittu, ketä kuva esittää? Etenkin nyt, kun sukututkimus on kovin suosittua, voisi esiäidin tai -isän kuvan löytyminen tuoda kiinnostavan lisän sukutietoihin. Koska kuvien henkilöt ovat tuntemattomia, kiinnostukseni kohdistuu varsinkin naisiin ja heidän pukeutumiseensa.

Kahden ensimmäisen kuvan naiset ovat pukeutuneet asuihin, jotka ovat arvokkaita pitseineen ja kohokuviointeineen. Heillä on myös koruja somistamassa. Kolmannessa kuvassa oleva nainen on vaatimattomammin pukeutunut ja ilman koruja. Kuvaan on kirjoitettu taakse: Fröken Emma Bladh. Mietin, miksi juuri vaatimattomin ihminen on merkitty nimellä. Olisiko niin, että herrasväki muistettiin ilman nimeäkin, mutta muun väen tunnistamisessa tarvittiin apua?

Tänä päivänä he ovat kuitenkin tasaveroisia. Emme tunne heistä ketään.

Ensimmäinen kamera Kodak Instamatic 133

Olin teinityttö, kun sain ensimmäisen kamerani. Se toi itsenäisen olon nuorelle: ajatella, saatoin ottaa kuvia koska tahansa ja mistä vain! Eikä kenellä tahansa ollut siihen aikaan kameraa. Ei siis ihme, että olin aika ylpeä siitä.

Löysin tuon säälittävän kapistuksen kaapin perältä.

Kuten voi nähdä, tässä Kodak Instamatic 133 -kamerassa on kokonaista kaksi säätöä, aurinkoinen sekä pilvinen/salamavalo. Suomen valokuvataiteen museon kamerasivuilta sain selville, että tätä sanotaan näppäilykameraksi. Sitä kutsutaan myös PAK-kameraksi siinä käytetyn filmikasetin mukaan.

Kameran takakannen sisäpuolella lukee: ”Uses Kodak 126 film”. Tuon 126-filmin eli PAK-kasetin kehitti Kodak vuonna 1965. Kasettijärjestelmä kehitettiin, jotta markkinoilla olisi saatavilla helposti kameraan asetettava filmipakkaus ja kuvaaminen lisääntyisi. Filmikasetti oli lähes kamerani levyinen. Kun takakannen avasi, oli helppo asettaa kasetti paikalleen, sillä sitä ei voinut asettaa väärin. Filminsiirto toimi pyörittämällä, ja filmi kiertyi rullalle kasetin leveämpään päähän. Kameralla ei pystynyt ottamaan päällekkäisiä eikä tyhjiäkään ruutuja. Näin oli simppelin kuvaamisen aika tullut ja moinen yksinkertaisuus sopi teinitytölle mainiosti.

Kamerassani on suhteellisen iso etsin, joten sillä oli helppo tähdätä kohteeseen ja saada kuvalle oikea rajaus. Tosin etsin on aika kaukana objektiivista, joten kaikissa kuvissa on rajauksessa jonkinlainen virhe. Muistelen, että kameran mukana olisi tullut 12 kuvan mustavalkoinen filmikasetti. Se on oikeastaan erikoista, sillä PAK-kamerat kehitettiin värivalokuvauksen helpottamiseksi. Myöhemmin taisinkin käyttää vain värifilmejä.

Kameralla sai 9 x 9 -kuvia. Tässä on näytteeksi ihka ensimmäiselle filmille otettu kuva yli 40 vuoden takaa.

Kuvat eivät olleet tasoltaan hääppöisiä, mutta oli silti upeaa saada ikuistettua kaiken minkä halusi.

Yhtäkkiä tuli mieleeni, että olin nähnyt jossain niitä salamavalokuutioita, joita kamerassa käytettiin. Ryhdyin etsimään, ja etsivä löysi.

Paketissa on ollut kolme kuutiota, nyt siellä oli jäljellä kaksi. Tuollaisessa kuutiossa on jokaisella neljällä sivulla yksi lamppu. Kun sen asetti paikalleen, salama välähti sillä lampulla, joka osoitti eteenpäin. Kun filmiä kelasi, kuutio kääntyi. Yhdellä kuutiolla pystyi siis ottamaan neljä salamakuvaa.

Olisipa hauska tietää, kuinka paljon tuollainen salamavalopaketti aikanaan maksoi. Kuvaamiselle tuli hintaa, kun osti filmin, salamavalokuutiot ja kehityksen kaikista kuvista. Nykyisenä digiaikana kuvaamisen hintaa ei tarvitse ajatella, kun kameroissa ei tarvita filmiä eikä erillisiä salamavaloja, ja voi valita juuri ne kuvat mitkä kehittää - jos ylipäätään kehittää jotain.

Siihen aikaan, kun tämä tyttö kameran osti, se oli erillinen laite. Nykynuoren ensimmäinen kamera on useimmiten puhelin, johon on liitetty kamera. Siihen aikaan moista yhdistelmää ei ollut kuin korkeintaan scifi-tarinoissa.

Millaisella kameralla sinä aloitit kuvaamisen?

Ystävänpäivätervehdys

Tämän päivän kohdalla kirjassani lukee näin:

"Äidin tai isän halaus, ystävän hymy tai kokonaan vieraan ihmisen ystävällisyys synnyttää ihan erityisen tunteen. Ystävällisyyden kohde kokee olevansa tärkeä muille, kun hän saa huomiota osakseen. Toisinaan ihmisiltä unohtuu se, mitä he merkitsevät muille. Silloin on tärkeää osoittaa heille, että heitä rakastetaan. Jokainen ihminen kaipaa rakkautta."

Tänään on ystävänpäivä. Unohdin kaikkien ystävänpäiväkorttien lähettämisen. Jopa lapsenlapselle jäi kortti lähettämättä ja hän todellakin merkitsee minulle paljon. Yritän tänään osoittaa hänelle jollain muulla tapaa, miten tärkeä hän on.

Teitä ystäviäni tervehdin tällä Minna Immosen kortilla.. sydän - sydämessä - sydämellä...

Hyvää ystävänpäivää!

Uusi korttivuosi

Vuosi 2014 on alkanut ja se toivon mukaan on onnekas kaikille kortti- ja muillekin keräilijöille sekä kirppistelijöille, jotka täällä blogissani ovat piipahtaneet. Jotkut ovat ehkä ihmetelleet, olenko kadonnut kokonaan, kun postaukset ovat puuttuneet pitkään. No en ole. Täällä katselen saamiani joulukortteja, vaikka muuten joulu alkaa olla siivottu pois.

Pienenä selityksenä poissaololleni ja hajamielisyydelleni on se, että viime vuonna tuli paljon asioita, jotka veivät aikaa ja voimia. Pahimpina asioina se, että suvustani ja perheestäni menehtyi puolen vuoden aikana neljä ihmistä. Heistä kolme oli vanhempaa polvea, joiden poismeno oli ymmärrettävää, mutta aiheutti kuitenkin kaikenlaista pohtimista ja tekemistä. Neljäs menehtynyt olikin sitten minua nuorempi ja hänen poismenonsa oli raju menetys. Olen tehnyt surutyötä monta kuukautta, eikä voimia tai kiinnostusta ole riittänyt harrastuksiin.

Sain pitkin vuotta korttirinkiläisiltä postia, mutta tiedän, että kiittäminen on unohtunut ainakin jossain vaiheessa. Ennen joulua laitoin vihdoin useita lähetyksiä rinkiläisille ja toivon, että kaikki he saivat postia, joita olen aikaisemmin unohtanut kiittää.

Sain ennen joulua paljon kivaa korttipostia. Laitan tähän vain muutaman, kun kaikkia en muistanut kuvata. Kaikki olivat kuitenkin yhtä ilahduttavia.

 Maaritilta

 Ritvalta

Siniltä

Kiitos vielä kerran kaikille korttirinkiläisille vuodesta 2013!

Onnellista vuotta kaikille tänä vuonna!

Kesäkuussa: The Creatures!

Olen viime aikoina tehnyt sukelluksia menneisyyteen. Muutama päivä sitten löysin jotain konkreettista sinne kuuluvaa: päiväkirjan lapsuus- ja nuoruusvuosilta sekä julisteen.

Muistan, että ihan omin käsin irrotin puhelinpylvääseen niitatun julisteen ja vein pois. Se on kulkenut mukanani tänne asti - Creatures ja Kirka!

Oliko tietty puhelinpylväs varattu jollekin tietylle esiintymispaikalle, kun julisteessa on vain päiväys (huom. tämä päivä!) eikä paikkaa ollenkaan?

Kirka istuu tuolissa raitahousuissaan. Hänet tunnistaa heti. Jonkin ajan päästä kuvaa katsottuani tajusin, että hänen vieressään on Remu, jonka kuontalo on kovasti eri näköinen kuin myöhemmin.

Wikipediassa kerrotaan, että Creatures-yhtyeen tunnetuin kokoonpano aloitti vuonna 1966, kun Remu oli soittamassa rumpuja. Kokoonpanot vaihtuivat vuoteen 1968 asti, mutta Remu ja Kirka olivat mukana koko ajan. Kun en tunnista kolmea muuta, en osaa sanoa, miltä vuodelta juliste on. Jos joku tunnistaa heidät, olisin kiitollinen tiedosta. Saisin silloin selville, milloin olen julisteen vohkinut.

Kaunista kesäkuuta kaikille!

Hywää Wappua!

Tuulee kylmästi luihin ja ytimiin asti, mutta on kevään juhlan aika. Ehkä tämä kaunis vanha suklaamainos vähän lämmittää.

Wappuiloa kaikille!

Missä on Rudolf Koivun pääsiäinen?

Suunnittelin laittavani tänne pääsiäistervehdyksen, jossa olisi kuva Rudolf Koivun kortista. Pian kuitenkin pohdin, olenko milloinkaan nähnyt hänen kuvittamaansa pääsiäiskorttia. Koska Koivu on yksi keräilyaiheeni, kävin korttikokoelmani läpi. Löysin vain yhden kortin, jota voisi ajatella pääsiäistervehdykseksi.

Koivun kuvittamia joulukortteja on vaikka kuinka paljon. Myös satukuvituksia, talvi- ja kesäaiheita sekä monenlaisia lapsiaiheitakin löytyy, mutta pääsiäiskortit ovat tietymättömissä. Mistä moinen johtuu?

Rudolf Koivu oli taidemaalari, joka nousi kuuluisuuteen kuvittajana. Hän kuvitti muun muassa lastenlehtiä, ja Anni Swanin toimittama Sirkka-lehti oli merkittävimpiä Koivun satujen ja piirrosten julkaisijoita. Valistuksen Joulupukki-lehdessä Koivu sivuutti Martta Wendelinin pääkuvittajana. Hän piirsi useisiin muihinkin joululehtiin ja maalasi lisäksi sadoittain joulukortteja. Ilmeisesti suuren joulukuvituksen määrän vuoksi nykyisinkin on helppo löytää Rudolf Koivun kuvittamia joulukortteja.

Kun lapseni olivat pieniä, ostin kirjat Rudolf Koivun SATUJA JA TARINOITA, RUNOKIRJA sekä JOULUKIRJA. Kaikista kirjoista löytyy postikorteista tuttuja kuvia.

Satuja ja tarinoita –kirjan kannen kuva on H. C. Andersenin sadusta Lumikuningatar. Kuva on mielestäni yksi Koivun hienoimpia.

Mutta onko olemassa pääsiäissatuja? Jos olisi, löytyisi varmasti myös Koivun pääsiäiskuvituksia. Runokirjasta löysin lopulta kuvan, joka mielestäni sopii pääsiäisen aikaan, vaikka siinä onkin aapiskukko.

Tämän myötä toivotan kaikille aurinkoista pääsiäistä!

-----

Aamukahvin ääressä 

Kukko: Hyvää huomenta, punahilkka!
             Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana:   Ah, se on aivan liian kuumaa,
           kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Kukko: Kahvi on hyvää – mitä mä kuulen?
            Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana:   Eipäs se olisi kumma lainkaan,
           voi mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko: Kerro se mulle, kullanmuru,
             kertoen aina haihtuu suru.

Kana:   Mull’ oli piilossa pesä uusi,
            munia siinä jo viisi, kuusi.
            Lapset sen löysivät, ai, ai, ai!
            Rintani haikean haavan sai.

Kukko: Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta,
            eihän se ollut edes totta.

             Immi Hellén 

Muoti+Kauneus -lehti innosti käsitöihin

1970-luvun loppupuolella aloin tilata Muoti+Kauneus -lehteä ja olen säästellyt niitä kuin kalleimpia aarteita. On vaikea sanoa, miksi ne ovat mielessäni olleet niin arvokkaita, että olen pitänyt niitä tilaa viemässä.

Erottelin 70-luvun lehdet 80-luvun lehdistä ja lähdin niiden mukana nostalgiaretkelle.

Muistoja palautui mieleen ja lopulta tajusin, miksi tilasin sitä monet vuodet. Se oli mainio yhdistelmä käsityöohjeita ja kauneusvinkkejä. Näissä 70-luvun lehdissä painopiste oli käsitöissä: neuleissa, virkkauksissa ja ompeluohjeissa. Ne täyttivät ehkä kaksi kolmasosaa lehdestä. Keskiaukeamalla on kaava-arkki, jotka omissa lehdissäni ovat koskemattomina tallella, sillä en ole koskaan välittänyt ompelemisesta. Kauneussivut ovat yleensä lehden loppupuolella. Monta lehteä selanneena sanoisin, että vaikutti aika yksitoikkoiselta, kun samat meikkausohjeet ja hiusvinkit toistuivat jokaisessa lehdessä. Muistelen, että lopetin lehden tilauksen joskus 80-luvulla siksi, että painopiste siirtyi yhä enemmän kauneuspuolelle.

1970-luvulla minulla alkoi neulomisen kausi osittain näiden lehtien innoittamana, ja nyt oli hauska löytää tuttuja neuleohjeita lehtien sivuilta. Alla olevan kuvan naisen neule on jonkun neulemallikilpailun osallistujan suunnittelema. Siinä on vanhahtavan seinävaatteen ilme ja tuollaisen kudoin itselleni. En muistaakseni käyttänyt sitä koskaan ja se taisi joskus vuosien päästä mennä UFFin laatikkoon.

Sydänneuletakin tein myös, ja suorastaan rakastin sitä! Se oli ruskea ja sydämet olivat keltaisia ja kermanvaaleita. Taisin käyttää neuleen loppuun.

Naisen yllä olevan liivin neuloin tummanharmaalla langalla. Väri ei ollut minulle sopiva, joten annoin neuleen yhdelle sen aikaiselle ystävälleni. Mitähän hänelle kuuluu nykyisin?

Innostuin seuraavan neuleen kuvioneuleesta ja halusin kokeilla, osaisinko tehdä sitä. No osasin! Kauluksesta tein kuitenkin ihan tavallisen, kun en ole koskaan tykännyt pooloista.

Tämä löytyi vielä vaatehuoneen perukoilta. Se on turhan paksu ja on sen vuoksi jäänyt käyttämättä. Ehkä en myöskään pitänyt värien liian suuresta kontrastista.

Kamera ei tosin osannut kuvat värejä oikein... Pusero on tummanruskea, mutta ei näin tumma, ja kypsän viljan keltainen.

1980-luvulla olen palannut selailemaan näitä 70-luvun lehtiä, sillä sieltä löytyi malli, jonka olin tehnyt pojalleni. Se on tuo vasemmanpuoleinen pusero ja pipo. Punaisen värin tilalla oli tosin ruskea. Nuo neuleet taitavat myös olla vielä tallella.

Siihen aikaan neuloin aika paljon, kunnes se jäi ihan totaalisesti. En ole neulonut enää vuosikausiin. Virkkausta sen sijaan harrastan edelleen. Löysin 70-luvun lehdestä jotain tuttua.

Tuollainen verhonpätkä minulla roikkuu edelleen pikkuisella ikkunalla.

Ja sitten - auts! Yhden lehden lopussa mainostettiin seuraavan lehden numeroa ja kas vain - kuvassa on virkattu pöytäliina, jonka tiedän olevan jossain keskeneräisenä. Siellä jossain lienee kyseinen lehtikin.

Miten on, löytyykö sinulta keskeneräisiä käsitöitä? Kuinka pitkän ajan takaa?

Historiaa ja muistelmaa

Jos 1700-luvun Ranskan historia ja hovielämä kiinnostaa, niin tässä on mainio historiallinen teos aiheesta. Kirja kertoo Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n kuuluisasta rakastajattaresta Madame de Pompadourista

Nuori kaunis kuningas Ludvig, joka oli solminut Ranskan kuninkaan arvon mukaisen avioliiton ja kokenut lukuisia rakkausseikkailuja hovin kaunottarien kanssa, solmi parikymmentä vuotta kestäneen suhteen älykkääseen ja lämminsydämiseen porvaristyttöön, josta hän sitten teki markiisitar de Pompadourin. Yhdessä nämä kaksi loivat Ranskasta Euroopan taide- ja sivistyselämän keskuksen. Heille lankeaa ansio hienostuneesta Ludvig XV:n tyylistä, joka ilmeni niin arkkitehtuurissa kuin maalaus- ja sisustustaiteissa. He johtivat loistavaa, juhlivaa seurapiiriä, jonka parissa harrastettiin myös säkenöivän älykästä keskustelua valistuksen aikaa ennakoivien filosofien johdolla.

Nancy Mitford: Madame de Pompadour, Weilin&Göös 1979, 244 sivua. Kirja itsessään on hyvässä kunnossa, kansipaperi on hieman kulunut. Kirjan hinta on 3,50 euroa.

Toisen tyyppistä historiaa on tässä Elina Karjalaisen muistelmateoksessa Isän tyttö.

Elina Karjalainen oli pieni, kun hänen äitinsä sairastui tuberkuloosiin ja joutui parantolaan. Suhde tuomari-isään muodostui läheiseksi. Isä osasi sepittää juttuja, ja hänen huumorintajunsa elähdytti niin kotiväkeä kuin muitakin viipurilaisia. Isän tyttö -muistelmateoksessa elää koko tunteiden kirjo. Kirjailija on Elinassa idullaan jo varhain. Lapsen mielikuvitus loihtii arkisiin tapahtumiin kiehtovia ja hurjiakin ulottuvuuksia. Hänen tuotantonsa ehkä tunnetuin hahmo on lasten ja aikuistenkin suuri suosikki Uppo-Nalle. 

Elina Karjalainen: Isän tyttö, WSOY 1999, 193 sivua. Kirja on uudenveroinen ja sen hinta on 4,00 euroa.

Yhden kirjan toimituskulu on 3,00 euroa.

Golden Cap lasinaluset / postikortit

Jo nuorena neitona, kun joskus kävin ns. ulkona, otin lasinalusen muistoksi käynnistäni. Kun ikää on kertynyt, on myös lasinalusten määrä kasvanut. En siis varsinaisesti kerää lasinalusia, niitä on vain kerääntynyt.

Nämä Golden Cap pahviläpyskät sopivat sekä lasinalusien että korttien keräilijöille.

Lasinalusissa on sama juttu kuin monessa muussakin asiassa, eli jotkut ovat kivempia kuin toiset. Seuraavassa kuvassa on tusinan verran Golden Cap lasinalusia. Lasinaluset ovat hennosti kuvitettuja ja kuin kevyellä värikynällä maalatut. Sen vuoksi niistä oli huonossa valossa vaikea saada kunnon kuvaa. Kannattaa klikata kuvaa, jos haluat nähdä vähän tarkemmin ja suurempana!

Heti ensimmäisen Golden Cap lasinalusen nähdessäni tykkäsin siitä. En niinkään kuvituksen tai tekstien vuoksi, jotka voisivat olla hauskempiakin, vaan siksi, että ne olivat samalla postikortteja.

 
Seuraavissa lasinalusissa on samanlainen kuva, mutta toisessa ei ole tekstiä lainkaan. Lieneekö näin tarkoituskin vai onko painovirhepaholainen iskenyt?

Kääntöpuoli on näissä yleensä samanlainen, mutta musteen väri vaihtelee vaalean sinisestä ja sinisestä mustaan.

Yhdessä on kuitenkin erilainen tausta, eli siitä tekstit puuttuvat kokonaan.

Voisin myydä näitä pois, jos kiinnostaa. Perusversiot 0,50e / kpl. Erikoistapaukset katsotaan erikseen.