Dekkarien ystävä

Muistelin täällä jo aiemmin, että ensimmäinen salapoliisiromaani, jonka luin joskus teinityttönä, oli todennäköisesti murhamamma Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa. Se tuntui nuoresta tytöstä huikean jännittävältä ja mysteeri oli käsittämättömän kiperä. Sen jälkeen olin auttamatta koukussa dekkareihin.

Kun nyt muistelen lisää koukkuun joutumistani huomaan, että siihen vaikutti varmasti myös se, että isäni, joka ei eläessään lukenut yhtäkään kirjaa, syventyi intohimoisesti Jerry Cottoneihin. Puvuntakin povitaskussa oli aina uusin Jerry Cotton kaksinkerroin taitettuna. Koska minulla oli jatkuva ja kyltymätön lukemisen hinku, kaappasin isän lukemat Jerry Cottonit haltuuni ja luin ne. Lienen lukenut kymmeniä ja taas kymmeniä Jerry Cotton –lehtiä silloin.

Klassikkodekkarit, joissa keskitytään ratkaisemaan murhamysteeriä, ovat yksi suosikkilajini. Kun vain ajattelenkin tämän tyypin dekkaria, tunnen mielessäni rentouden ja kesätuulen. Agatha Christie, erityisesti Hercules Poirot pääosassa, on edelleen yksi suosikkini, sillä vaikka tarinoissa saattaa tapahtua useitakin murhia, koen kirjat jotenkin tavattoman harmittomiksi. Ehkä se johtuu osittain Agatha Christien kuvaamasta entisen maailman verkkaisesta tunnelmasta. Tai ehkä kysymys on siitä, että kirjoissa ei mässäillä raakuuksilla.

The Guardian kuitenkin uutisoi iranilaisen naissarjamurhaajan esikuvana olleen Agatha Christien kirjat, joten ehkä ne eivät aivan harmittomia olekaan.


Mieltymykseni klassikoihin näkyy myös vanhojen Sapojen keräilyvimmastani.

En pidä kovista agentti- ja salaliittotarinoista, eikä verellä mässäily ei ole minun juttuni. Monet uudemmista dekkareista jäävät minulle etäisiksi nimenomaan niissä kuvattujen raakuuksien vuoksi. Naiskirjailijat eivät poikkea tässä mielessä mieskirjailijoista. Esimerkiksi jossain Anne Holtin kirjassa kuvattiin sellaisia raakuuksia, että en voi käsittää, miten moisia kuvitelmia voi nousta syvimmästä alitajunnasta kirjoitettavaksi asti.

Olen viime aikoina lukenut yhä enemmän naiskirjailijoiden dekkareita. Niissä on murhamysteerin lisäksi usein myös ihmissuhdekuvauksia ja se saattaa olla syy, miksi luen niitä mielelläni. Suosikkejani ovat Donna Leon, Sujata Massey, Ruth Rendell ja Elizabeth George. Tosin viimeksi mainitun kirjat ovat minun mittapuuni mukaan joskus sillä rajalla, ovatko tarinat liian raakoja. Kiinnostavat ihmissuhteet vetävät kuitenkin puoleensa.

Viimeksi luin ruotsalaisen Stieg Larsonin trilogian. Eniten pidin ensimmäisestä osasta ”Miehet, jotka vihaavat naisia”, mutta kyllä muutkin osat olivat ihan hyviä. Ja vaikka näistä ei nyt aivan ykkössuosikkejani tullutkaan, pidän suurena menetyksenä kirjailijan varhaista kuolemaa. Mitä kaikkea hän olisikaan vielä voinut tuottaa meille dekkarien ystäville?

Entä, voivatko dekkarit olla myös hauskoja? Kannattaa tutustua Donald E. Westlakeen, niin huomaa, että voi! Ja näin kesäaikaan tuntuu, että vanhat Manhattan-sarjatkin menevät aivan ahmien! Ne kun tuovat mieleen nostalgiset Jerry Cottonit.

On ollut mukava todeta, että täällä nettikirppiksellä käy dekkarien ystäviä! Yritän laittaa niitä jatkossakin myyntiin. Kannattaa myös kysyä, jos olet etsiskelemässä jotain tiettyä kirjaa! Nyt myynnissä olevat dekkarit löytyvät täältä.

Viihdyttävän jännittävää dekkarikesää!